Tarina - Aamu kahden olennon silmin.

Tiedän, että useissa tarinoissani käytän adjektiivia: Pieni. Se käy ehkä yksitoikkoiseksi, mutta valehtelisin, jos väittäisin, että se auringonsäde, joka aukaisi valkoisen huoneen valkoisen oven, ei olisi pieni. Muutakaan adjektiivia, joka kuvaisi sitä kuinka pieni se oli, en keksi, joten:

Yksi pieni auringonsäde, sellainen kultahiuksinen (niin kuin auringonsäteet yleensä ovat) aukaisi valkoisen huoneen valkoisen oven.

Hän lipui hiljaa huoneen poikki valkoisen sängyn päätyyn ja pysähtyi siihen katselemaan sitä jättiläistä, jonka nimeä kukaan ei enää muistanut. Pottuvarvas pilkotti hieman valkoisen peiton alta. Itse peitto liikkui hitaasti ylös ja alas jättiläisen hengityksen tahdissa.

Auringonsäde, joka oli nimekseen saanut Pii, kiipesi sängyn päälle, ylitti jättiläisen toisen jalan ja konttasi varovasti ja hitaasti muhkuraista peittoa pitkin jättiläisen luokse.
Pii istahti hänen kasvojensa eteen ja jäi odottamaan. Hän odotti hetken, toisen hetken ja siirtyi sitten hieman lähemmäs. Jättiläinen tuhisi hieman unissaan, mumisi jotain ruosteisesta ruohonleikkurista.

(Kuinka hän leikkasi ruohoa sillä, niin että kostea ruoho lensi hänen kasvoilleen. Ja kuinka se piti omituista ääntä ja kuinka se odotti tallissa aina uskollisena ja aina yhtä ruosteisena) 

Hän näytti onnelliselta nukkuessaan niin sikeästi.
Piitä hymyilytti.
Hän ojensi kätensä, joka oli vain hivenen suurempi kuin se pottuvarvas, joka oli jo kadonnut takaisin lämpimään, jättiläisen hiusten yläpuolelle. Epäröi hetken, mutta laski sitten sen varovasti siihen ja silitti. Jättiläinen liikahti. Piitä ei pelottanut, vaikka se olikin niin pieni. Hän puhalsi hieman lämpöä jättiläisen kasvoihin. Otsalla olevat hiukset leijailivat yksi kerrallaan pois silmien päältä. Jättiläinen murahti tyytyväisenä, siristi silmiään ja katsoi suoraan Piitä, mutta sulki nopeasti silmänsä uudestaan. Pii nousi kärsivällisesti ylös ja asteli jättiläistä taas lähemmäs. Hän kurotti tämän korvaan ja kuiskasi: ''Minä tulin nyt''.

~~~

Jättiläinen raotti silmiään. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa jostain oven raosta. Se lämmitti mukavasti. ''Lämmintä'', hän sanoi itsekseen. Hän muisti vielä hieman unestaan, jota aivan hetki sitten oli nähnyt. Se liittyi jotenkin siihen ruosteiseen ruohonleikkuriin, joka odotti tallissa aina yhä ruosteisena. Jättiläinen nousi ylös, venytteli, hieroi kasvojaan ja käveli pois valkoisesta huoneesta. Ja kun hän sulki sen valkoisen huoneen valkoisen oven, aurinko katosi huoneesta ja sinne tuli taas aivan pimeää.

Loppu.